Oliko tämä hänen ja hänen lapsensa koti —?
Ja oliko se hänen Jonaksensa, joka oli kirjoittanut nuo sanat tuolle paperille —?
Yhtäkkiä hän tunsi hurjan repäisyn rinnassaan, korvissa humisi, ja jostain syvästä rotkosta, oman järkytetyn sielunsa pohjalta, hän kuuli kamalan naurun: Jonas… miksei! Miljoonakavaltaja… Mikä estää sitä pettämästä omaa vaimoansa, joka pettää koko yhteiskunnan, tuhannet luottavat ihmiset!
Ja nyt seisoi tuolla toinen julkea ja alhainen ihminen odottamassa hänen avuliasta palvelustaan saadakseen käsiinsä häpeän setelin… verirahan…
Niin suuri kuin vastakohdannut häpeä ja nöyryytys olikin, kävi se tämän kautta tuhansin kerroin kammottavammaksi. Kaikesta huolimatta oli hänellä äsken vielä tuki, jalansija, millä seistä, ja se tuki oli ollut hänen miehensä luuloteltu uskollisuus.
Luuloteltu — niin — sillä tarvitsihan sukeltautua esiin vain jonkun hämärän Linen — ja kaikki, kaikki oli hukassa!
Ylpeyden ja omanarvontunnon esiinpyrkivä välähdys herätti hänet tästä musertavan pettymyksen tuottamasta huumauksesta.
Ei ainakaan tuo tuolla saanut hänen masennustaan huomata!
Ja niinkuin ainakin jalo ihminen, joka jonkun erityisen syyntähden on kulkenut kappaleen matkaa toverinsa rinnalla rikoksen tietä, mutta kääntyy heti pois, kun yhä suurempi rikos avaa hänen silmänsä, nousi Marttakin, vaikka jalat horjahtivat, sulki kirjeen, vei sen odottavalle Line Kjällille sanoen tyynesti kuin tavarakuittia antaessaan:
— Tässä se näkyy olevan.