* * * * *
Vieraan mentyä valtasi hänet polttava halu juosta heti pois tästä talosta.
Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet hänelle äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut, ja monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin lintu korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä. Ne eivät enää olleet hänen.
Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen tähden — siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt itsensä kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi pyyhkäisee kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan toiseen valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta vuoteen olivat hohtaneet!
Oliko hän enää Jonas Herlevin vaimo —?
Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt. Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely saattoi sen ilmaista hänelle.
Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten aaveiden lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi missä tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat esiin iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa kukki, tuoksui ja soi… oli ollut…
Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi nietostaa joka sopen.
* * * * *
Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä jotakin oli pelastettavissa.