Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään.
Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:
— Kuka on Line Kjäll, ja mitä sinulla on hänen kanssansa?
Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan halveksumiseksi, säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä rikollisuuden ilmettä siltä ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä. Vajaan vuorokauden oli hän istunut täällä telkien takana jaksamatta ajatella muuta kuin menetettyä kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt kuin se olikin, oli ankaruudellaan ehtinyt riisua häneltä kaiken ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää auttaneet. Hän oli valmis tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja avoimesti vastaamaan kaikkiin tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut enää mitään muuta kaunistuksen keinoa.
Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään tämä kysymys huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka hän jaksaisi vastata siihen… kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä jäljellä oli…
— Ole rehellinen, Jonas. Ainoastaan sillä voit jotain pelastaa.
Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä hän sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:
— Anna anteeksi!
Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut enää ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:
— Onko sinulla enää oikeutta anteeksipyyntöönkään…
— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan… Martta, on kauheata seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena…