Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät häntä näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa, peräytyen miltei tiedottomasti askeleen taaksepäin.
— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko käsittää miltä tuntuu nyt…
— Miltä tuntuneekaan, anna anteeksi — anna!
— Jos en voi…
— Sinä voit!
Se tuli varmaan luottavimmasta sydämestä, niin toivorikkaalta se kuulosti.
Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit! humisi hänen korvissaan. — Sinä et voi! kiisti toisaalta vastaan.
Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty ja rikkirevitty hän oikeastaan oli… kuinka epätietoinen ja vaappuva, kun tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava nyt… epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän omaa heikkouttaan.
Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä uskottomuuden tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi poissa!
Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan Jonaksen masentuneihin kasvoihin.