Iäksi — niinkö?
Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä — tuhoutuneen miehensä luokse.
— Martta, sinä et sano mitään… Etkö voi … etkö tahdokaan…
— En tiedä, Jonas… Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen selvillä itsestäni… sitten Jonas…
Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen ensimäinen tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä vedota siitä…
— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta, rakkahin, älä vie kaikkea… Kuinka minä muuten jaksaisin tämän pimeän ajan ylitse…
Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt irralleen.
Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä Jumala, enempään ei hänellä ollut voimaa…
KARKURI
Hiljainen koputus kuului ovelta.