Sitä tuskin eroittikaan tuulen ruskinalta ja aaltojen pauhulta, jotka lakkaamatta löivät rantapenkereeseen tuvan akkunan alla. Vasta tarkan kuulostamisen jälkeen pääsi varmuuteen siitä, että ihminen siellä liikuskeli.
Ja silloin karkasi tuvassa yksin istuva tyttö ylös työnsä äärestä, viskasi tukun päreitä tuleen ja hiipi ovelle kuulostamaan.
— Kuka siellä?
Kysymykseen ei kuulunut hiljaisintakaan vastausta. Laineet vain meurusivat rannalla täydentäen pauhinallaan pimeän syysillan kolkkoutta.
— Kuka siellä — vastatkaa!
Kysyjän ääni oli tuikea, mutta pelon värettä se ei kyennyt tyyten salaamaan.
— Ystävä on — avaa!
Vapisevin käsin raoitti tyttö ovea, vetäisi sen kiinni ja raoitti taas. Siten hän taisteli hetken oman arkuutensa ja sisäänpyrkijän äänen herättämän turvallisuuden välillä. Mutta ulkopuolella-olija ei jaksanut odottaa. Hän tarttui oveen suurella, tahraisella kädellään ja työnnälsi huoneeseen.
Takassa loimottavan tulen valossa tyttö näki kookkaan miehen, jonka parroittuneet kasvot näyttivät väsyneiltä. Koko hänen jättimäisestä olennostaan kuvastui syvä uupumus ja raukeus.
Mutta silmissä oli eloa. Ne miltei leimusivat levotonta sielun kuohua, ja nopeasti kuin tulen liekki kulki niiden katse ympäri tuvan, katto-orsien, permannon, lieden ja peittämättömien akkunoiden välillä.