Ne olivat niitä parempia, itsenäisempiä, jotka olivat jaksaneet säilyttää ainakin yhtäsuuren vallan itsensä yli, kuin minkä olivat luovuttaneet siitä tehtailijalle hänen tehtaansa tuotteen kautta.
Ja katkeria sanoja he singauttelivat siinä tuosta yhä "pöyhistyvästä pohatasta."
"Hyvähän niitten herrojen on elää kellotella, — minkä hänenkin, — köyhän hiellä elää, köyhän pennit kokoaa…"
"Niin on laittanut asuntonsakin, kun keisarin palatsin…"
"Eikö lie paikoin komeampikin."
"Mikäs on laittaissa kun työmies rahat antaa!"
Mari, joka peräikkunan alla kampasi nuorimman lapsensa hiuksia, kuunteli rypistetyin kulmin miesten puhetta. "Kyllä olette raukkoja" ajatteli hän, mutta istui äänetönnä kuitenkin. Hänen puheistaanko se asia olisi parantunut — olihan hän koettanut joskus niille puhuakin…
"Kuuluu sellaisia pitojakin pitävän, että viinit ja samppanjat virtaa."
"Niin kuuluu. — Vaan tullappa kerran sellainen aika ettei olisi sitä turmion lientä herroilla eikä talonpojilla… Mitähän ne sitten kesteissään kulauttelisivat?"
"Vai sellainen aika! Kukahan se estäisi herran rakentamasta viina- ja oluttehtaitaan ja levittämästä myrkkyä maahan?"