Seuraavien vuosien kuluessa laajennettiin oluttehdasta perinpohjin. Uusi tilavampi kellarikin oli rakennettava entisen sivulle. — Tilauksia etempää, niinkuin paikkakunnaltakin saapui entistä enemmän — ja entistä enemmän kantoivat työmiehetkin olutkoreja metsään tehtaan läheisyyteen tai koteihinsa.
Entisestä rauhallisesta paikkakunnasta oli tullut oikea tappelujen ja huonon elämän tyyssija. Alaikäiset poikasetkin, jotka ennen oudoksuen katselivat aikamiesten juhlajuominkeja, toimittivat nyt salavihkaa itselleen "tehtaan kaljaa", maistellen sitä ensin syleksien ja irvistellen, mutta sittemmin hyvällä halulla.
Olut oli tullut kaikille välttämättömäksi. —
Mutta sitä myöten aleni varsinkin työkansan varallisuus nopeasti. Monessa kodissa, jossa leipää oli ennen ollut ainakin riittävästi, vallitsi nyt surkuteltava köyhyys. Entisistä rivakoista, huolehtivista perheenisistä oli tullut velttoja, unelijaita nahjuksia, joille perheensä toimeentulo ja hyvinvointi oli enään vaan toisarvoinen asia. Äidit olivat käyneet tuskaisiksi ja kiukkuisiksi, sillä niitten hartioille oli sekä töitten, että surujen kuorma lisääntynyt. Heidän sydäntensä valtavin ajatus oli musta, uhkaava tunne tehtailijaa ja hänen tehdastansa kohtaan…
Jo sitä oli alkanut miehetkin sadatella. — "Tulikin tänne tekemään tuon turmion pesänsä", sanoivat.
"Jos ei olisi — ei kaivattaisi."
Mutta siitä huolimatta kantoivat he korin toisensa perästä tehtaan kellarista…
Aholanrantakaan, vaikka siellä oli toimelijain emäntä ja vähemmän ryyppivä isäntä, ei ollut säästynyt sen yleisleiman väriltä, jonka tehdas oli ympäristöönsä painanut.
Hiljainen kotionnikin oli paennut kuin säikkyvä impi kauvas ja kadoksiin sieltä, missä musta, inhoittava olutpullo teki itsensä kaikkivaltiaaksi.
Oli muutama tyyni kesäinen sunnuntai ja Aholanrannan tupaan oli kertynyt joukko lähiseudun miehiä.