Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla ettei uskonut hänen luoneen köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha…
Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri siksi kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!
Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt…
Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.
Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen, sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain ajatus mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli vahingosta viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain…
"Kuulkaahan isä —"
"No?"
"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten, kun isä ja äiti ovat kuolleet?"
"Saatpa tietenkin."
"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"