"Sen sinäkin lapsirukka aikoinasi tarkoin tiedät", huokasi Juho. Hän viskasi kirveen kolisten sängyn alle ja kuivasi paidan hihalla hikeä otsaltaan.
"Mitäs puhut lapselle sellaisia…"
"Minä tahtoisin jo nytkin tietää mikä se on?" kärtti Aliina.
"Turhia se Juho vaan höpisee… kyllä ne hyvät ajatukset Aliinan mielessä säilyvät."
Kun Aliina sinä iltana juoksi Rajalasta kotiinsa, oli hän kumman kauhun vallassa. Monta kertaa ennenkin oli hän hipaissut tämän lyhyen tien, päivällä jos pimeälläkin, mitään milloinkaan pelkäämättä. Mutta nyt oli tuo Juhon salainen, selittämättä jäänyt sana nostanut hänen mieleensä outoja kuvitteluja, jotka väikähtelivät niinkuin yölepakot pimeässä ja olivat erottuvinaan äärimmäisellä mustuudellaan yönkin pimeydestä.
Sen toisen "hyvien ajatusten nyhtäjän" Aliina kyllä tiesi, olihan siitä niin monta kertaa kuullut puhuttavan, mutta mikä mahtoi tuo toinen olla — tuo kapi — kapi — mitenkä se nyt olikaan. — Sellaista nimitystä ei hän muistanut ennen kuulleensa.
Mutta jotain hirmuista se mahtoi olla ja peloittamaan se pani, jopa niin kovasti, että tuskin uskalsi eteenpäin astua…
Huh! — tuoltahan se nyt varmaankin tuli vastaan suurena, armottomana möhkäleenä ja puhisi kammottavasti tullessaan — — —
Aliina painautui tielle kyykkysilleen… nyt ei ollut enään mitään pelastusta, — nyt se viepi koko sydämenkin ajatuksineen, päivineen —!—
Mutta kun ei mitään erikoisempaa tapahtunut kohousi tyttösen rohkeus jälleen ja hän oivalsi tuon hirviön kotinsa navettaladoksi. Sehän se oli, — hupsu! Ja sen pitkien räystäitten allahan tuuli aina niin kummasti suhisi. — Sitten uskalsi hän astua eteenpäin jälleen, tosin hiljaa hiipien, tarkasti kuunnellen, siksi kun oli päässyt ladon ohitse ja ehtinyt kaivon luokse pihaportille.