II.
Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa — melkein loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat niitä olevan joukon toista sataa.
Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi Oijalan isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä matkallaan. —
Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että kuolleita hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren värsy, sitä varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi laulutaitoista miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja nykyisin kuului se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan kansan" ihminen siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan aiheuttamaa juhlallisuutta.
"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan soitetaan —"
"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —
Olisi se ollut.
Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen, rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.
Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti eläytyvät kiinni uusiin oloihin…
Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin, astuttiin paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä alas ja kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon ympärillä.