Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista. — Ei hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme kertoi syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun syksyinen usva, verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi tajuttomana kulkee hänen katseensa seppeleestä seppeleeseen, kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun ajatukset kiertävät jonkun tärkeän, ratkaisemattoman asian ympärillä…
Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman häntä, jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan, lähimmän ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?
Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!
Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki. Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde, ehkä lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona lieventää se katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.
Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä, koitui toisesta suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.
Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan löytyvän oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan tuulen huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista kihlausaikana Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että asia todellakin niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian vähän Kalle Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä hänen kanssansa oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku puhuivat liiton oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, — ei hänellä ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.
Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän naurunhohotuksen vastaansa.
"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, rikasta ihmistä sovi yhteen… Jo te tok' olette kuin luotu toisillenne!"
Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä iltana vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella siunauksella umpeen.
Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi ensimäinen erimielisyyden humaus nuoren parin välille.