Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi syödäksensä padassa höyryävää keittoa.
"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon paraasta."
Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat peloissaan ankarata miestä.
Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan ja sanoi:
"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen eri astiaan mukavuuden vuoksi?"
"Mitenhän tuota nyt… kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa", suhahti äiti hiljaa.
Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen keitolla ja vei vieraalle.
"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen tarpeessakin."
"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"
Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata, ennenkuin pisti lusikan suuhunsa.