Juho hymähti.
"Kyllä mä tyttöni tunnen… se muuten onkin emännän erityisessä suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."
"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, — toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä.
Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.
"Ei ole tuo emäntäkään entisellään…" kääntyi Juho sanomaan hänelle.
"Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi
tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos?
Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."
"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa kiirehtien.
Se sana sattui kipeästi häneen.
Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja — lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli syytös silmissään! —
Voi voi sentään!
Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta — syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä, kohottavina.