Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?
Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä…
Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa kohdaksi tulleeseen kohtaloon.
Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli Oijalassa, — hänen kodissaan, — kunniassa ollut?
Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa…
Aliina valveutui yhä enemmän.
Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —
"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.
Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan…
Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa siitä — —