"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"
Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden pyörteisiinsä.
"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän lyömään kohotetun käden putoamasta.
"Isäntä…" virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.
"Isäntä… Ihi-hi-hi-sän-tä…"
Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän seuraamana —
Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —
"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule…"
Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin täydennykseksi äskeiselle:
"Hyvähän sitä on olla isäntänä toisen talossa."