"Syntyyhän se sinulta…" huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos minun käteni tästä vaipuu."
"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"
"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä… kun on aikaihminen niinkuin lapsi…"
"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."
Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut aivan erilaiseksi.
"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani…" sanoi hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"
"Tiedäthän sen sanomattakin… Ei meitä oltu toisillemme luotu."
"Voisitko antaa anteeksi —?"
Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat Kalle Kustaan suuhun —
"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."