Sairas ojensi hänelle kätensä.
"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"
"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani… Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"
Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein miehensäkin haudalla.
Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän avioliittonsa myrskyisen päivän iltahetken. —
Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen koivikkorinteelle.
Mieroon.
Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja huokasi syvään.
Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla…
Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn, kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "… onhan teillä vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."