"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut…" sanoi vaimo nöyrästi. "Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön kykenemättömänä…"
Mutta apua hän ei saanut.
Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä, lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä, mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista, joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat…
Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään…
Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —
Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän rinnassa olisi kahtia reväisty…
Äidin sydän. —
Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —
Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen rintaan…?
Voi täytyi, täytyi! —