I.
Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä pohjoisrajalta..
Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin. Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon tupaan.
Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään käärittynä.
Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja hoitanut niinhyvin kun omansakin.
Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti poimia ravintonsa mieron pöydältä.
Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.
Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu laskettukaan.
Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen sarekkeeseen. —
* * * * *