Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.
Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.
Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.
Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.
"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa", sanottiin pitäjällä.
Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.
Joskus puhui hän siitä Annallekin.
"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin koskaan tulisi olemaan."
"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti isä.
"Minäpä uskon." —