"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —
"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"
Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi murenneita leivoksia.
"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"
"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla… Kiitoksia vaan, mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —
"Hm… jätetään sitten vasta tuomatta…"
"Tahi tuodaan oikealla ajalla."
Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.
"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —
Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen…