Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.
"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."
Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle annetaan.
Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.
Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. —
"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.
II.
Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan Iso-Marttilan pihan reunaan asti.
Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.
Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —