"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa mietteissään kyntäjän kulkua.
"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."
"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja toistensa kilvalla taloja rakensivat.
Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.
Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä, että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa…
Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —
"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän vaitiolon perästä.
"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."
Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä, vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna iloinen.
"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja sitten siemennetään se."