"Kyntäköön", vahvistaa isä.
"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi se viljaa kuin uhalla."
"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"
Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —
Niin kai se oli tehnytkin!
"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa olemaan." —
"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —
"Voi… voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma heinäkylvö. —
Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.
"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut tällaisessa työssä", sanoo hän avonaisesti.