"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —
"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"
"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"
"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —
"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat…" tiedustaa Antti otsaansa kuivaillen.
Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.
Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa, avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.
Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:
"Tuolla ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni olivat vainiot yhteisiä…"
Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa: