"Niin, — mutta täällä kun sitä tarvitaan…"
"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"
Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.
"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää tarvita… kun jaksat kantaa sen." —
Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —
Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo kuutamolla —?
Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.
"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.
"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —
"Niin sen, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren voimalla." —