Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —
"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran rakentaa yhteistä taloa?" —
Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:
"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen kiintynyt mies, — ei ennen."
Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"
Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.
Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut yhtähyvin sanoa epäillen — "jos."
III.
Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä — talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, — palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —
"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä oikein lienee ihmisekseen senkin eukko… Avioliittoon mentiin sellaisella riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain ihmisten tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja, ennenkuin jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat… Liekö ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"