"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.
"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka sopesta ja taloustointen olevan aivan hunningolla." —
"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.
"Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, — mikä liekään vetelys koko nainen." —
"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee — minusta on Paavokin sellainen joutava… Ja eikö nyt mies jo ottaessaan näe, minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta kolmen-neljäntoista vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo silloin lapsensilmilläni katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin Kello-Kaisakaan juoruineen ja nuuskanenineen on minulle niin vastenmielinen kun Paavon Sohvi. — Sitäkö se sitten valitti?" —
"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —
"Kyll' on sitten!" —
Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:
"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —
"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa vaan mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen aikaan kun Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään muista miksikä se sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen toisen, kun se oli yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa kaupunkilaispiikaa mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin pitäköön nyt hyvänänsä!" —