Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.
"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.
"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan poltti." —
Muistihan Anna. —
"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"
Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —
Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan, mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen, alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.
Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.
"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta portaita noustessa.
"Kesähän nyt on, laps-kulta." —