"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —
"No mikähän siinä on… Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea…"
Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien hajanaisista säikeistä. —
Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.
Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä, vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu miesmuistiin eletty. —
Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.
Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —
Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä sijalla, missä nyt on Sohvi. —
Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —
Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä päivänä loukannut kätensä.