Sillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät he kontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin heidän käsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti sen ihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja joka osasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.
Vanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta siihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen sota ja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja aikakin oli vähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan kentällä sotatemppuja harjoittelemassa.
Kreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei vanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat velvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana kolmeksi päiväksi.
Hetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit laskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja nautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli selvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti näillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän kuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen tarttuessaan.
Seuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat matkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut paljon miehiä.
Kentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan illallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta pirttiin, työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi joesta vettä saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille nokisille kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset ilomielin ja kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs heistä saunan edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan mustan juovan toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka nauris, jos ei nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.
Pirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä. Samuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu hyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan sai osan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos matkamiehemme jo tullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä vasemmalla.
Edessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v. 1653 Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi sen takana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi yksinäinen, tavattoman korkea honka. Kauempana siinti Kinahmo-saaren metsäinen ranta ja sitten yhä etempänä laajan Pielisen ilta-auringon valossa välkkyvä pinta. Lehtimetsät ylt'ympärillä loivat lienteyttä tähän maisemaan, jossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.
Tuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset kinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli Lieksasen pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli viimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi määrättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja veronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta kodin ja konnun.
Brahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle, jonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä nimitetään vieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella Lieksanjoki, etelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan Mönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä muutamat hyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät, kun olivat ihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla oli siis yksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole jälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo, joka näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa taloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin puoleisessa päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin vieressä pieni hökkeli.