Tuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti edistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme Taneli.
Karsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:
— Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on käräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti hinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat tullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne kuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä. Sopineekohan itse siinä suorana seisomaan?
— Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista, nauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. — Etkö sinä tunne Jouto-Juoseppia?
— Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet. Hänhän se ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään elätti ja väliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin aitasta maitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen oli täytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään. Vasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa ajettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen päivineen.
Kaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet olalla kävelemään kotejansa kohti. Muuan koira haukahteli väkijoukkoa kentällä. Tyttönen talutti sokeaa eukkoa kentän poikki kaupunkiin päin. Kun he olivat joutuneet lähelle siltaa, juoksi siististi puettu, noin kahdeksanvuotias poika heitä vastaan, kaappasi kourallisen multaa ja heitti sen vanhuksen sokeita silmiä vasten. Tyttö parkaisi ja vanhus pyyhki vapisevin käsin mullan kasvoiltaan. Poika juoksi ilkeästi nauraen kaupunkiin, jonne katosi erääseen taloon.
— Kuka tuo poika on? kysyttiin miehissä kentällä.
— Simo Hurtta, kuului vastaus. — Kapteeni on pannut hänen isänsä sijaisekseen meitä opettamaan; vaan miten käynee opettamisen, kun mies ei osaa suomea kuin siteeksi. Mistä lienee Virosta kotoisin. Mutta poika osaa vaikka mitä. Hän on niin viisas kuin itse paholainen ja vielä vähän viisaampikin ja yhtä ilkeä hän on myös. Hän ennättää joka paikkaan ja pääsee vaikka läpi seinän, ja minne hän vain pääsee, sieltä pahoja kuuluu. Laululintusilta hän leikkaa kielet ja laskee linnut sitten lentoon.
— Tietääkö isä poikansa ilkeyksistä? kysyi Heikki.
— Kyllä tietää, mutta hän vain nauraa niille, vastasi edellinen kertoja.