Katkeralla mielellä miehet sinä iltana levolle menivät noustakseen hyvissä ajoin harjoituksiin. Kovasti heitä seuraavana aamuna kävelytettiinkin, kunnes saivat aamiaislomaa. Silloin taas kontit käsille ja eväät esille. Syötyä asettuivat miehet lepäämään, eikä viipynyt uni tulemasta heidän silmiinsä.
Yhtäkkiä melu tulliportilta herätti lähellä, nukkujat. Siellä kaksi miestä, joilla oli kontit kukkurallaan ruuaksi käypää tavaraa ja toisella vielä pulska lahna vitaksessa, halusi päästä kaupunkiin, ja Jouto-Juoseppi heitä siitä esteli, kun eivät tahtoneet tullia maksaa.
— No, en anna, en niin mitään, kuului toinen miehistä tiuskaisevan.
Juoseppi asettui rehevästi hänen eteensä ja huusi minkä jaksoi:
— Mutta ruunun puolesta…
— Tuossa saat ruunun puolesta, ärjäisi kalan kantaja ja läiskähytti lahnan pyrstöllä Juoseppia naamaan, niin että suomukset roiskahtelivat ja tullinkantaja kellahti nurmikolle.
— Vaan kun esivalta käskee. Uskallatko vastustaa esivaltaa? huusi Juoseppi, täyteläinen naamansa punaisena kiukusta, ja kapristi maasta syöksyäkseen vastustajaansa kohti. Mutta jaloilleen päästyään ei uskaltanutkaan muuta kuin puristaa nyrkkiä ja pelokkaasti katsella Simo Hurttaa, joka seisoi siinä kädet housun taskuissa, silmät sirrallaan ja ilkeä hymy huulilla, niinkuin hänen oli tapansa kun mietti jotakin konnan kujetta.
— Ka, hyvä veli, elähän ole milläsikään, lohdutteli toinen kauppiaista, veitikkamaisen näköinen nuorukainen. — Kuules, minä kun palajan kaupungista, niin annan sinulle oikein kauniita kapakaloja. Ne ovat kontin pohjalla, niin etten saa niitä käsiin, ennenkuin muu tavara on myyty; mutta istu tässä portilla, kun me tulemme takaisin, niin kyllä ne saat aivan varmaan.
Juosepin puristettu nyrkki laukesi, hän katsoi epäilevästi puhujaan ja antoi heidän mennä.
— Mistä sinä ne kapakalat saat? Eihän meillä niitä ole mukana kummallakaan, kuiskasi lahnan omistaja.