Heikki Sormuinen oli elänyt vanhaksi, mutta tuota ikävöityä »rauhan sanomaa» hän ei sittenkään saanut kuulla. Menneellä viikolla oli hänet viety viimeiseen leposijaansa. Hänen poikansa tytär, neljännellä vuodella oleva Annaliisa se häntä huuteli.
Annaliisa oli syntynyt sodan aikana. Hän ei ollut kuin vuoden vanha, kun ensi kerran mentiin sydänmaalle vihollisia pakoon. Isällä ja äidillä oli ylenmäärin työtä jokapäiväisten elantotarpeiden hankkimisessa. Vanhus hoiti lasta. Siitä kiintyivät nämä kaksi toisiinsa, niin että »ukko» oli Annaliisalle isää ja äitiä rakkaampi. Pienokaista ei saatu ymmärtämään, ettei »ukko» tulisi takaisin. Haudasta ei hennottu puhua; kerrottiin vain ukon menneen taivaaseen. Silloin katseli Annaliisa pilviä ja tiedusteli:
— Onko sieltä pitkä alamäki? Onko se hyvin liukas?
Kun sanottiin ukon kuolleen ja heräävän viimeisenä päivänä, sävähtivät hänen kasvonsa iloisiksi, ja hän kysäisi:
— Onko jo huomenna viimeinen päivä?
Heinän korsi oli pistänyt lapsen jalkaan. Hän istuutui ja pyyhkäisi jalkaansa kätösellään, silmät vielä täynnä kyyneliä.
Harmaapäinen mies tuli veräjästä. Tyttö huomasi hänet ja juoksi riemuiten häntä vastaan. Kyynelet olivat kuivuneet tuossa tuokiossa.
— Pentti, Pentti! huusi hän ja ojensi kätensä — kanna minut tupaan.
Pentti totteli. Ylen onnellisena istui tyttönen Pentin olkapäällä, ja vaaleat kiharat hulmusivat ukon astua kontatessa.
Tupaan tultuansa asetti Pentti Annaliisan keskelle lattiaa harmaan kissan viereen, joka siinä parhaillaan pesi itseänsä. Itse istuutui hän jakkaralle kätkyen viereen, jossa talon nuorempi lapsi, pikku Heikki, makasi makeata untaan. Rokkapata porisi liedellä. Siitä kohoava ruokainen tuoksu hyväili Pentin sieraimia.