Paljon oli Pentti muuttunut näinä kuutena vuotena. Ikäkö noin oli raukeaksi tehnyt hänen jyrkän katseensa ja hopeanvalkoiseksi hänen mustan tukkansa?
Tuskinpa; sillä muutos oli tapahtunut aivan lyhyessä ajassa, kohta sen jälkeen, kun Lieksan hovi oli palanut ja Risto kadonnut. Tulen syttymisestä ei oltu saatu selkoa; mutta Pentillä oli siitä asiasta omat ajatuksensa. Tervapytty näet oli hävinnyt Pentin pirtistä samana yönä kuin Ristokin.
Pentti oli sen jälkeen viikkokausia asuskellut veneessä ja kierrellyt rantoja etsiskellen jotakin. Eräänä kolkkona syyspäivänä oli hän vetänyt veneensä maalle, ottanut kontin selkäänsä ja lähtenyt sanaakaan virkkamatta.
Seuraavana keväänä sattui Tuomas kulkemaan sysimiesten pirtin sivutse. Hänen pisti päähänsä kurkistaa sisään. Hän säpsähti, kun vuoteella näki harmaatukkaisen olennon, joka paremmin oli luurangon kuin ihmisen näköinen.
Vasta sitten, kun sairas yksikantaan vastaili hänen kysymyksiinsä, tunsi Tuomas hänet Pentiksi. Hän kiiruhti kotiin ruokaa hakemaan. Ja Pentti söi, söi oikein ahmimalla ja tuli vähitellen entiselleen.
Mutta mieli oli entistä katkerampi. Monilla houkutuksilla saatiin hän muuttamaan yksinäisestä asunnostaan. Kun sitten pitäjän entinen rovasti Herkepæus matkalla ollessaan yöpyi Sormulaan, pyysi Tuomas hänen puhuttelemaan Penttiä.
Rovasti teki parastaan selittäen Pentille, että Jumala kääntää kaikki asiat vihdoin meidän parhaaksemme.
Lieneekö Pentti kuunnellut rovastin puhetta vai seurannut omia ajatuksiaan. Puheen loputtua sanoi hän vain:
— Enhän tuota löytänyt, en ruumistakaan.
Mutta kun rovasti siihen virkkoi: voit sinä hänet nähdä vielä elävänäkin, jos niin on Jumalan tahto, niin silloinkos Pentin silmät suuriksi repesivät. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta siitä päivästä oli hän kuin toinen ihminen. Hän, samoin kuin pikku Annaliisa, eli toivossa, ja välistä kuultiin hänen jupisevan itsekseen: »Jos niin on Jumalan tahto».