— Näytäpä sitä, Pentti, sanoi hän.
— Ei se ole minulla enää. Minä viskasin sen tuleen, kun poltin risuja
Sormulan pellolla.
— Ja sinnekö se jäi? utelivat Sanna ja Paavo.
— Sinne.
— Tulevana syksynä se haetaan käsiin, tuumasivat nuoret.
— Taitaa jäädä löytymättä, arveli Paavo — kun se on tulessa mustunut.
Ja mitäpä sillä enää tekisikään, kun siitä on kaikki mahti palanut.
Kun kerta Lieksan kenttää ja majurin noitakalua oli mainittu, eivät lapset jättäneet Leenaa rauhaan. Hänen täytyi kertoa, ties kuinka monennen kerran, mummovainajastaan, Niilon jalasta ja viikatteesta, jonka Simo Hurtta oli kätkenyt heinikkoon.
— Kerropas, äiti, Jouto-Juosepistakin, pyysi Paavo.
Sen teki Leena mielellään. Hän muisti monet kaskut tuosta kuuluisasta »tulliherrasta», ja nekös kuulijoita huvittivat, etenkin lapsia.
Näille oli Lieksaan tultua alkanut aivan kuin uusi elämä. Tuontuostakin tuli jotakin uutta ja ihmeellistä.