— Pappi ja jumalanpalvelus… Minkähänlaista se oli?
— Huomenna saatte nähdä, sanoi Inkeri.
Vuosia oli vierinyt, ajat olivat vaihdelleet siitä, kun viimeksi näillä tienoilla kuljettiin saarnaa kuulemaan.
— Miksi juuri minä jäin elämään? Minkätähden minut yksin säästettiin? mietti moni hiljainen vaeltaja, jolta rakkaimpansa olivat menneet.
Mutta keskellä kaihon tunnetta kohosi sydämestä kiitos hänelle, joka ihmeellisesti johtaa ihmisten tiet… Rukoilemaan ja kiittämään riensivät suuret ja pienet.
Ei ollut komeapukuinen tuo kirkkoväki, joka Juhannusaamuna suuntasi kulkunsa muinaista sotaharjoituskenttää kohti. Pakomatkoilla olivat vaatteet kuluneet, eikä toisia saatu tehdyksi. Nyt oli repaleita pesty ja kokoiltu. Kellä vähänkään oli vaatteita liikenemään, hän auttoi toista pääsemään »kirkkoon». Hätätilassa käytettiin metsäneläinten tai lampaan nahkoja.
Lieksan kenttäkin oli jo alkanut metsittyä.
Kaupunkiniemen läheisyydessä oli enin aukeaa tannerta. Sinne kokoonnuttiin. Kirkas sinitaivas kattona kaarteli. Brahean raunioilla metsä hiljaa humisi.
Pappi alotti:
»Pyhät veisatkaat kiitosta Herralle ja kiittäkäät hänen pyhyytensä muistoksi.