Sillä hänen vihansa viipyy silmänräpäyksen, ja hän ihastuu elämästä: »ehtoolla on itku, mutta aamulla ilo.»
Hän ei ollut oppinut mies, tuo saarnaaja. Olipahan vaan, samoin kuin moni muu, sodan aikana tilapäisesti pantu papin virkaa hoitamaan.
Mutta hän oli elänyt tuon kansan keskellä, jolle hän puhui. Hän oli osaksi kokenut samaa kuin nuo vaivojen ja puutteen rasittamat ihmiset hänen edessänsä. Hän puhui, mitä hänen lämmin sydämensä ja vakaa luottamuksensa Jumalaan käskivät, ja hänen sanansa vetivät kuulijain kaiken huomion puoleensa.
Lieneekö milloinkaan hartaammalla mielellä kuunneltu saarnaa ja rukoiltu rukousta kuin silloin Juhannuspäivänä Lieksan kentällä. — Moni synkkä ja surullinen muoto kirkastui, ja moni katkeran kuiva silmä sai keväisen kasteen.
Viimeiseksi rukoili pappi niiden vainajien puolesta, joita ei oltu hautoihin siunattu, ja hän luki nyt heille siunauksen.
Silloin vierähti kuuma kyynel monesta silmästä, ja vapisevat huulet toistivat siunauksen sanoja papin jälkeen.
Ei kukaan huomannut kyttyräselkäistä miestä, joka kiireisin askelin kulki kentän poikki ja polvistui Pentin viereen. Hänenkin silmistään vuotivat viljavat vedet.
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Pappi juuri heitteli hyvästiä, kun Sanna nykäisi äitiään käsivarresta.
— Äiti, äiti! Eikö tuo ole Risto, joka seisoo tuossa Pentin vieressä?
— Kyllä hän on Riston näköinen, mutta Risto ei osannut itkeä… Ja tuo muutenkin käyttäytyy niinkuin muut ihmiset. Katsos, nyt paiskaa hän Pentille kättä, sanoi Leena.