Nämä riensivät suoraan viidakon läpi, Niilo ensimäisenä. Hän aikoi juuri hypätä ojan yli, joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti ja kädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen toisia lähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen, vaikka varoen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.
— Mikä siellä?
— Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on katkaissut Niilolta jalan.
— Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava, aivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.
— Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen tuossa tuokiossa.
— Mistäs se Sanna löydetään?
— Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten kanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. — Sinne tuotiin tänä päivänä Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli taittanut kätensä.
Päällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen selästä. Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.
Kertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen. Jos ken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja, pidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän yliluonnollisia keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan luuvikoja ja muita vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista. Siksi hänellä oli suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili sairaita läheltä ja kaukaa.
Kuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset »loitsijat» siihen aikaan olivat, voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen puutteen, että äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen professoriksi voitu saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen virkaan eräs vanha ylioppilas.