— Iris, vastasi Ester hiukan epäröityään.
— Tietysti! Neiti Hammar loi musertavan katseen punahameiseen Irikseen. — Teidän muitten suhteen minulla ei ole rankaisuvaltaa, mutta Iris on minun holhokkini. Sinä menet nyt heti huoneeseesi ilman illallista ja huomenna olet koko iltapuolen koti-arestissa. Minä huomaan surukseni, että isäsi pahat taipumukset ovat sinuun periytyneet. — Hyvästi, Ester, huomenna puhun tästä äidillesi.
Hän lähti, luoden vielä mennessään masentavan silmäyksen jäljelle-jääviin.
Mutta Iris, joka oli käynyt aivan kalpeaksi neiti Hammarin mainitessa hänen isäänsä, läksi pää pystyssä, uhmaava ilme silmissään, huoneesta, ja hetkisen kuluttua kuului kyökintakaisesta kopukasta, jossa hän asui yhdessä Ulriikan kanssa, kirkas laulu:
Katkera kuolema on, kun sinut nähdä sain…
Kuudes luku.
SALAISUUKSIA.
— Miksi ei Iris ole syömässä? kysyi rouva Heinonen pari viikkoa myöhemmin aamiaispöydässä.
Kaarina punastui, mutta Aksel vastasi kuivasti:
— Arestissa! Kaikki katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.