— Meidän koululla tiesivät siitä kertoa. Ainahan tuommoiset jutut leviävät.
— Onko se totta, Mauno? kysyi Kaarina kääntyen Maunon puoleen. Hän vaikeni hämmästyneenä, Mauno oli tulipunainen ja nähtävästi hämillään. Kaarinan katseen kohdatessaan hän pudotti kahvelinsa ja etsi sitä kauan aikaa. Kun hän viimein kohotti päänsä, vastasi hän Kaarinan katseeseen levollisesti:
— Anteeksi, sanoi hän, — olen niin hajamielinen, Erkki on pahoin voipa.
— Niin, mikä Erkkiä vaivaa, hän ei ole syömässä? alkoivat toiset kysyä, ja siihen unohtui koko palokellojuttu.
Mutta Maunolta se ei unohtunut. Raskain mielin hän päivällisen jälkeen astui Erkin luo, joka kalpeana, silmät ummessa makasi sohvalla.
— Miten jaksat? kysyi Mauno levottomasti.
— Päätäni ja niskaani pakottaa kauheasti, ja vilustaa niin.
Ovelle kolkutettiin, ja Kaarina ja Elsa pistivät päänsä sisään. — Saako tulla katsomaan Erkkiä?
— Tulkaa vain, sanoi Mauno, mutta Erkki käänsi päänsä pois miltei kärsimättömästi. Tytöt koettivat rohkaista Erkkiä kaikenmoisilla hauskoilla jutuilla. Mutta Erkki oli vain yhtä haluton ja masennuksissa.
— Kyllä hän on sairas, kuiskasi Kaarina poistuessaan Maunolle. — Ellei hän ole parempi huomenna, täytyy kutsua lääkäri.