Mauno nyökäytti päätään. Hän tiesi, että Erkin tauti oli suureksi osaksi sielullista. Rehtori oli tänään ollut tavattoman vakava; Martti oli kuiskannut Erkille, että asiat olivat huonolla tolalla.
Aamulla oli Erkki niin huono, ettei kyennyt kouluun. Lääkäri pudisti päätään ja määräsi potilaalle täydellistä lepoa.
Kun Mauno tuli koulusta, kysyi Erkki kiihkeästi: — Kuuluuko mitään erinomaista.
— Eipä juuri, vastasi Mauno vältellen.
— Juho Kunnas sanoi eilen minulle, että syylliset tullaan erottamaan koulusta pariksi kuukaudeksi ainakin, kuiskasi Erkki. — Tiedäthän, että rehtori on hänen enonsa. Jos he saavat tietää syylliset ja minut erotetaan, kuolen mieluummin.
Ja Erkin silmät paloivat niin oudosti, että Mauno vavahti. Hän tunsi veljensä ylpeän luonteen. Hän ei uskaltanut kertoa Erkille, mitä koulussa oli tapahtunut. Rehtori oli kutsunut hänet luokseen, oli näyttänyt hänelle muistikirjaa, jossa oli hänen, Maunon, nimi, ja kysynyt, tunnustiko hän sen omakseen. Mauno oli myöntänyt ja rehtori synkkänä sanonut:
— Tämän muistikirjan nojalla epäillään sinua, Pohjola, palokellon särkemisestä. Sinä kai tiedät, että sitä pidetään pahana rikoksena yleistä järjestystä vastaan. Tunnustatko itsesi syylliseksi?
— En, oli Mauno rohkeasti vastannut.
— Muistikirja löytyi palokellon luota kello yksi yöllä, oli rehtori kuivasti sanonut.
Mauno oli punastunut hiusmartoa myöten, rehtori katsonut häneen tiukasti ja sanonut: