— Pohjola menee nyt kotiin miettimään asiaa. Huomenna tahdon kuulla totuuden.
Asia oli siis tullut ilmi. Mauno muisti nyt antaneensa muistikirjansa Erkille, joka oli tarvinnut latinansanoja, joita Mauno oli merkinnyt muistiin. Onneton kirja! Erkki raukka! Vaikka oikeastaanhan häntä ei epäilty, nyt, kuten usein muulloinkin, oli Mauno syntipukki. Mauno hymähti katkerasti. Tietysti. Mutta sitten hän loi silmänsä Erkkiin, joka kalpeana, hiljaa voihkien lepäsi vuoteellaan. Lepoa hän tarvitsi, oli lääkäri sanonut.
Oli selvää, että huhu löydetystä muistikirjasta oli jo ennättänyt levitä Heinosellekin. Maunoon luotiin salavihkaisia, epäileviä katseita. Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, Ester oli kylmä, Aksel ja Elsa supisivat keskenään. Kaarina oli tavallista ystävällisempi Maunolle, hän ei nähtävästi uskonut hänestä mitään pahaa.
Kalpeana ja levottomana Mauno astui seuraavana aamuna rehtorin kansliaan, jossa seuraava keskustelu syntyi hänen ja rehtorin välillä.
— Onko muistikirja todella sinun, Pohjola?
— On.
— Olitko liikkeellä viime keskiviikkona kello yhden aikaan yöllä?
— Olin.
— Tunnustatko siis olleesi mukana, kun palokello särjettiin?
— En, oli Mauno vastata, mutta vaikeni äkkiä. Jos hän tunnusti antaneensa muistikirjan Erkille, joutuisi tämä tietysti kiinni. Mutta kuinka hän saattoi ilmaista veljensä, sairaan veljensä? Hänen täytyi pelastaa Erkki. Ja katkeruudella hän ajatteli: äiti- ja isäraukalla on kyllin surua Erkin sairaudesta, he surevat vähemmän, jos minä saan rangaistuksen, kuin jos se kohtaa Erkkiä.