— Tunnustatko itsesi syylliseksi? kuului toistamiseen rehtorin kova ääni.
Hetkisen kapinoi Maunon rehellinen mieli petosta vastaan, sitten hän välttäen rehtorin raudankovaa katsetta painoi silmänsä alas ja liikutti huuliaan, vaikka ääntä ei tullut. Rehtori käsitti kuitenkin hänen vastauksensa myöntymykseksi. Hän huokasi raskaasti. Päinvastoin kuin kaikki muut opettajat, jotka suosivat Erkkiä, oli hän aina puolestaan pitänyt erityisesti Maunosta omalla karulla tavallaan.
— En olisi uskonut Pohjolan viitsivän huvitella noin älyttömällä tavalla, sanoi hän kylmästi. — Huomenna saat kuulla opettajakunnan päätöksen asiasta.
Rehtorin ääni soi Maunon korvissa kuin jostain kaukaa menneisyyden sylistä, huone pyöri hänen silmissään, melkein tiedotonna hän horjui ulos kadulle. Nyt se oli tapahtunut, hänet erotettaisiin koulusta — kenties iäksi. Tuntikausia hän samoili katuja ilman päämäärää. Vasta ohikiitävän junan vihellys herätti hänet turtumuksesta, Hän oli kulkenut aina Eläintarhaan asti.
— Kuinkahan Erkki jaksaa, ajatteli hän äkkiä ja alkoi kiireesti, joskin raskain askelin, astua kaupunkiin takaisin. Kun hän tuli kotiin, oli Erkki sillä aikaa viety sairaalaan. Hänessä oli lavantauti. Isä ja äiti, jotka Mauno sähköteitse oli kutsunut kaupunkiin, istuivat alakuloisina häntä odottamassa. Mauno unohti nyt tykkänään oman surunsa. Hän miltei iloitsi siitä, että sai uhrautua veljensä puolesta.
Jos Erkki kuolee, ei kukaan voi sanoa hänestä pahaa sanaa, ajatteli hän.
Mutta kun hänen aamulla täytyi kertoa isälle ja äidille tuomio — kahden kuukauden karkoitus koulusta, ei se ollut helppoa.
Isä hymähti katkerasti. — Osasitpa valita sopivan ajan kepposellesi, nyt juuri kun vanhemmillasi on surua muutoinkin. Hän oli liian masentunut jaksaakseen toruakaan.
Ja äiti purskahti katkeraan itkuun. — Hyvä, ettei Erkki saanut tätä tietää, hän on niin arka perheen kunniasta.
Mauno puristi huulensa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.