— Hiljaa, Kaarina, sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan, puhui Mauno hädissään muistamatta, ettei Kaarina oikeastaan tiennyt mitään varmaa. — Erkki on sairas, hänestä ei saa lausua pahaa sanaa. Hän voi kuolla.
Mutta Kaarina kietoi käsivartensa Maunon kaulaan ja itki.
— Sinä rakas, uljas Mauno.
— Älä itke, Kaarina, eihän se mitään merkitse, sanoi Mauno käheästi, mutta hänenkin silmistään vuosivat kyyneleet. Oli siis kuitenkin joku, joka häneen uskoi, joka häntä rakasti.
* * * * *
Keväinen aurinko paistoi iloisesti sisään sairaalan ikkunasta. Erkki makasi laihana ja kalpeana vuoteellaan. Silmien eloisa ilme tiesi kuitenkin kertoa, että taudin valta oli voitettu ja potilas paranemaan päin. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti Yrjö Heiniön hupaisille jutuille koulusta.
— Mutta, Yrjö, sanoi hän äkkiä, — olen jo kauan ihmetellyt, miksi ei Mauno tule minua tervehtimään. Eihän hänen enää tarvitse tarttumista pelätä, lisäsi hän katkerasti.
Yrjö Heiniö, joka istui Erkin vuoteen jalkopäässä, tuli nähtävästi hämilleen. Hän koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta teki sen niin kömpelösti, että Erkki heti huomasi.
— Ei suinkaan hän vain ole sairas? kysyi hän levottomasti.
— Ei, ei, mutta hän — hänellä on hammastauti, kolme etuhammasta on poissa, valehteli Yrjö enemmän hyväntahtoisesti kuin älykkäästi.