Yrjön lähdettyä Erkki makasi hetkisen silmät ummessa. Sitten hän mutisi: — Minun täytyy lähteä, täytyy puhdistaa Mauno. Poika parka.
Hän alkoi nousta vuoteelta. Pyörrytti niin ankarasti, että hän kahdesti kaatui vuoteelle, mutta kolmannella kerralla hän jaksoi seistä pystyssä vuoteen nojassa. Tuolin avulla hän hoiperteli kaapille, mistä otti vaatteensa. Kesti kauan, ennenkuin hän sai ne ylleen. Hetkisen levättyään hän raoitti ovea nähdäkseen, oliko ketään liikkeellä. Pääsy oli vapaa — hän horjui käytävään ja pääsi huuliaan purren eteiseen. Portaiden edessä sattui onneksi olemaan hevonen. Hän heittäytyi istumaan vaunuihin ja mainitsi kadun numeron.
Raitis ulkoilma pyörrytti häntä, siihen tottumatonta, mutta nojattuaan vaunujen selkämykseen miltei tunnotonna hän vähän ajan kuluttua virkosi.
Rehtori hämmästyi suuresti, kun hänen ovensa aukeni, ja sisään astui Erkki laihana, vaatteet höllällään, kuumeenpuna poskillaan.
— Joko Pohjola on liikkeellä? sanoi hän ystävällisesti. Erkki astui askeleen rehtoria kohti.
— Herra rehtori, sanoi hän äänellä, jonka ylivoimainen ponnistus teki luonnottomaksi. — Mauno on viaton, — minä särjin palokellon.
Maailma musteni hänen silmissään, hän kaatui pitkälleen lattialle rehtorin jalkoihin. — — —
Erkki oli kauan huonona voimiakysyvän retkensä jälkeen. Heti kun lääkäri niin salli, tuli rehtori hänen luokseen. He keskustelivat kauan, ja kun rehtori läksi, puristi hän ystävällisesti Erkin kättä, sanoen:
— Sinä olet jo saanut kestää kovan koettelemuksen. Rohkeutta, poikani.
Rehtorin käynnin jälkeen alkoi Erkki huomattavasti vahvistua. Parin päivän kuluttua tuli Mauno hänen luokseen. Erkki ojensi veljelle laihan kätensä. Kiitos, veikko!