— Kukahan se on?
— Suori vähän hiuksiasi ensin ja sido kenkänauhasi, neuvoi Kaarina.
Iris silitti huolimattomasti tukkaansa. Puolipimeässä eteisessä seisoi pitkä, hiukan kumaraselkäinen herrasmies.
— Minä olen Iris Klewe, sanoi Iris hiljaa. Outo, epämääräinen tunne valtasi hänet. — Olkaa hyvä ja astukaa sisään, lisäsi hän, kun vieras ei mitään puhunut, vain tuijotti häneen.
He astuivat molemmat arkihuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjä sillä kertaa. Vieras ojensi kätensä Irikselle, kapean, hyvin hoidetun käden.
— Sinä olet siis Iris Klewe, ja minä — hän pysähtyi hetkeksi ja tarttui lujemmin tytön käteen — minä olen Henrik Klewe — isäsi.
— Isäni, toisti Iris soinnuttomasti.
Hän katseli vierasta tutkien, arastellen kuin jotain unta, jota on mahdoton uskoa.
— Sinä et tule iloiseksi minut nähdessäsi, sanoi vieras surumielisesti. Hän kohotti Iriksen kasvoja molemmilla käsillään ja katseli häntä silmiin. — Oletko unhottanut, että sinulla on isä?
— Oi, en, en, puhkesi Iris kiihkeästi sanomaan. — Mutta minä olen odottanut sinua niin kauan. Hänen huulensa vapisivat.