— Niin, sanoi Henrik Klewe vakavasti. — Liian kauan. Hän kiersi käsivartensa tytön hartiain ympäri. — Mutta me kuulumme kuitenkin yhteen, lapseni.
Hän talutti tytön sohvaan istumaan ja istuutui itse viereen.
— Sinä asut tätisi luona? kysyi hän, ja johdattaakseen tytön rauhallisempaan mielialaan hän alkoi keskustella jokapäiväisistä asioista, kyseli Iriksen koulunkäynnistä, serkuista, tädistä ja arkielämän pikku seikoista. Iris vastasi alussa ujosti ja väkinäisesti, mutta isän tyyni, levollinen tapa voitti vähitellen hänen arkuutensa. Pian hän istui käsi isän kädessä ja jutteli välittömästi ja luottavasti elämästään, lauluopinnoistaankin, joista hän ei mielellään puhunut muitten kanssa.
Näin heidät tapasi rouva Heinonen, kun hän astui huoneeseen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle ja vastasi jäykästi lankonsa tervehdykseen.
— Sinä olet siis vihdoinkin palannut Suomeen, sanoi hän terävästi. Hän loi nopean, tarkastavan katseen mieheen. Kumma kyllä ei hän näyttänyt niin heittiömäiseltä kuin olisi luullut. Puku oli moitteeton, Jumalan kiitos, rouva Heinonen huokasi helpotuksesta, — kasvot tosin olivat kalpeat ja tukka harmaantunut, mutta hän teki ehdottomasti vielä herrasmiehen vaikutuksen.
— No niin, sanoi hän hiukan leppeämmin. — Tervetuloa, vaikka tuletkin myöhään.
Iris katseli levottomana tätiinsä. Kunpa hän ei vain alkaisi moittia isää! Mutta vaikka rouva Heinonen olikin valmistanut pitkän nuhdesaarnan velvollisuutensa unohtaneelle sukulaiselle, jäi se häneltä pitämättä. Herra Klewe tarttui hänen käteensä vakavana ja lausui matalalla äänellä:
— Mitä aikonetkin minulle sanoa, säästä se tuonnemmaksi, Selma hyvä. Ei täällä tyttäreni kuullen. Nyt on minulla vain mieluisa velvollisuus kiittää sinua ja perhettäsi ystävällisyydestänne Iristä kohtaan.
Iris näki veren kohoavan täti Heinosen poskille. Mahtoiko hän tällä hetkellä, ottaessaan vastaan isän kiitokset, tuntea, että hän olisi voinut osoittaa suurempaa hellyyttä äidittömälle?
Kenties isäkin huomasi tädin hämmennyksen, sillä kun tämä oli poistunut huoneesta, kääntyi hän Iriksen puoleen ja kysyi kuin ohimennen: