— Viihdytkö hyvin enosi perheessä?
Iris epäröi hetkisen. Sitten hän kohtasi isän tutkivan katseen.
— En, vastasi hän, ja lisäsi heti: — Me olemme niin erilaiset, serkut ja minä.
Isällä ja tyttärellä ei enää sinä iltana ollut tilaisuutta kahdenkeskiseen jutteluun, mutta seuraavana päivänä lupasi herra Klewe tulla noutamaan tytärtään hotelliin, missä hän asui.
Kun isä oli lähtenyt, syytti Iris läksyjään ja vetäytyi nopeasti pikku kopukkaansa. Hänen sydämensä oli liian täysi, mielensä niin järkkynyt, ettei hän voinut jäädä kuulemaan tädin ja serkkujen arveluja isän äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän istui pienen, likaiselle pihalle viettävän ikkunan ääreen ja painoi polttavan otsan käsiinsä. Korkeiden kivimuurien ylitse näkyi pieni kaistale kevättaivasta. Usein, usein hän oli istunut tässä kuin lintu häkissään ja toivonut, että kerrankin saisi kohottaa siipensä ja liitää kohti suurta, ihanata maailmaa.
Arka koputus ovelta herätti hänet onnellisista mietteistä. Kaarina astui sisään.
— Minä olen niin iloinen, niin iloinen, sanoi hän ja suuteli Iristä kumpaisellekin poskelle. — Ja ajattelepas, mitä Hanna sanoo! Entä neiti Hammar! Kyllä hänen naamansa venyy.
Ja Kaarina nauroi pientä, vahingoniloista naurua. Iris vetäisi syvään henkeään kuin vanki, jolle luvataan vapaus. — — —
— Minulla on sinulle terveisiä kenraali Stjernfeltin perheeltä, alkoi isä seuraavana päivänä, kun Iris ja hän istuivat hotellihuoneen laajalla sohvalla.
Iriksen silmät katselivat kysyvinä isään.